Kantribuutti – Freud Marx Engels & Jung 30 vuotta

6,00 

MSMCD-21, 2014

  1. Pekan ja Pillin poika – Aho, Kojo & Kononen
  2. Viileää viiniä (ja lämmin kesäyö) – Riikka Rauhala & Katja Härkin
  3. Pakko päästä kaupunkiin – Hannu Sainio
  4. Hukkareissu – Dortmunder  YouTube
  5. Moskova – Petuski All Night Long – Huojuva lato
  6. Pekan ja Pillin poika (repriisi) – Aho, Kojo & Kononen

Kuvaus

Freud Marx Engels & Jungin alkusanoista tuli kesällä 2014 kuluneeksi 30 vuotta. Kan. tri Pekka Myllykoski muistelee noita Provinssirockin jälkimaininkeja kirjassa Mikko Saa Relaa! (Love Kustannus, 2002) näin sanoen:

”Istuin Pajukallion kanssa Lekkeri-baarissa Seinäjoella. Festarit oli jo lopuillaan ja meidän porukalla oli auto sekä kuski, mutta Pajukalliolta puuttui kyyti Stadiin. Niinpä se innostuikin melkoisesti kun tokaisin sille, että meillä ois autossa tilaa ja kaksi tunnin kasettia matkamusaa. Toinen kasetti oli täynnä alkoholiaiheisia kantribiisejä ja toinen alkoholiaiheista rhythm and bluesia. Sitten Pilli päätti että tämä on hänelle mieluisa kyyti kotiin. Tosin asiaan saattoi myös vaikuttaa pari laatikollista viiniä, jotka olimme varanneet kotimatkan virvokkeiksi.

Pillin kanssa puhuttiin outlaw-countrysta ja huomattiin pitävämme samoista biiseistä ja laulajista ja päätettiin, että jollei kukaan ala tekeen alkoholiaiheisia kantribiisejä suomeksi, niin me perustetaan itse bändi ja käydään toimeen.”

(c) Arto Pajukallio

Kuten tunnettua, herrat ryhtyivät sanoista tekoihin ja syntyi Freud Marx Engels & Jung (oheinen kuva on Arto Pajukallion arkistosta). Bändin kolmanneksi voimahahmoksi saatiin Mikko Saarela. Hän oli siihen mennessä ehtinyt suomalaistaa jo aimo annoksen punkia ja sen seurannaisia Eppu Normaalissa, sekä futupopia Organin kanssa, joten kantribändi (ja sen jälkeen vuorossa ollut U-Bayoun cajun-zydeco-cumbia -sekoitus) voitaneen katsoa osaksi luontevaa jatkumoa.

Freukkareiden ohjelmistoon on aina kuulunut omaakin materiaalia, mutta bändin alkuperäisenä päämääränä oli tehdä amerikkalaisia juurevan countryn laulaja-lauluntekijöitä laajemmalti tunnetuksi Suomessa. Jälkiviisauden turvin on helppo havaita, että he toden totta onnistuivat missiossaan.

Esimerkiksi Guy Clarkin voin väittää saaneen huomattavan määrän täkäläisiä kuuntelijoita Broken Hearted Peoplen Särkynytsydämisiksi suomentumisen myötä – Tom Russellin tai David Allan Coen lukuisista käännöksistä ja tunnettavuudesta puhumattakaan. Tokihan näistä kaukaisista sankareista olivat Soundin sedätkin jo aiempina vuosina levyarvioissaan intoilleet, mutta Freukkarit näyttivät alleviivatuin käytännön esimerkein miten hyvää musaa nuo kehutut Amerikan ukkelit oikein ovat tehneet. Tiedän, että monet musadiggarit ovat laillani löytäneet Freukkareiden levyiltä reitin imelähkön Nashvillen soundin hetteikköjen ohi kohti rehvakkaamman countrymusiikin loputonta aarreaittaa.

Kuten Pekan ja Pillin pojassa kolmesti kerrotaan, niin laulutekstien rustailuun oli helppo poimia lisäintoa ja suoranaista oppiakin Freukkareiden tuotannosta. Esimerkiksi Myllykosken ja Saarelan (myöhemmin myös Pajukallion) käännökset noudattelivat usein tunnollisesti alkuperäistä tekstiä, mutta pystyivät samaan aikaan olemaan peittelemättömän suomalaisia ja vielä riimitkin osuivat kohdilleen – ellei niitä sitten vasiten oltu viskottu hieman vinksalleen.

Maaseutumusiikin kaupunkilaisjuuret

Allekirjoittaneen uni- ja miksei muutakin velkasaldoa ajoittain melko tavalla kartuttavan maaseutumusiikkitoiminnan taustalla Freukkarit kajastelevat koko ajan. Armottoman diggailun ja Myllykoskelle kippistävän debyyttisinglen kautta tie johti Pekka Myllykoski ja Jytäjemmareihin. Siitä suunta on ollut aina vain syvemmälle henkisen maaseudun entiseen ja tulevaan musiikkiperinteeseen. Matkan varrella olen ilokseni törmännyt useisiin kohtalotovereihin ja heidän kanssaan ajautunut erinäisiin bändeihinkin.

Kantribuutin julkaisua juhlittiin kolmekymmentä vuotta ja kolme päivää tuota krapulaista Provinssin päätösklubia myöhemmin Mallaskosken panimoravintolassa – vain muutaman vedenheiton päässä alkuperäiseltä “rikospaikalta”.

Onhan se vaan niin, että ilman Freukkareita suomirockin historia olisi ollut kovasti paljon tylsempi ja kuivempi! Suomikantrista puhumattakaan…